maanantai, 19. maaliskuu 2012

Vaikea masennus

Aluksi puhuttiin työuupumuksesta. Puhuttiin, koska itse toin ajatusta voimakkaasti esille. Olin vain kertakaikkisen väsynyt ja palautuisin ennalleni kunhan saisin levätä. Näinhän ei asianlaita ollut, eipä ollenkaan.

Kuukauden aikana tapasin monta kertaa lääkärin sekä työterveyspsykologin. Sairaslomaa jatkettiin. En ymmärtänyt tilaani, itkin jatkuvasti enkä nukkunut vieläkään ilman unilääkeannosta, silloinkin katkonaisesti. Kävimme psykologin vastaanotolla myös mieheni kanssa, ja se oli hyvä kokemus- ainakin mieheni pääsi jollain tavalla kartalle siitä missä minun kanssani oltiin menossa.

Vuoden viimeisenä päivänä menin psykiatrin konsultaatioon. Se oli kauheaa. Ei siksi että psykiatri olisi kohdellut minua huonosti ja epäammattimaisesti. Päin vastoin, hän kyseli ja tutki ja tonki mieltäni, pakotti sanomaan ääneen ajatukseni. Tuntui samalta, kuin joku olisi väännellyt ja käännellyt kipeää ja tulehtunutta kohtaa kehossani. Parin tunnin keskustelun jälkeen psykiatri sanoi diagnoosinsa: Vaikea masennus. Suuni loksahti auki. Miten niin vaikea? Tässähän minä olin, elossa, pestynä, siisteissä vaatteissa. Olin päässyt sängystä ylös ja tullut ajoissa paikalle. Se ei omaan korvaani kuulostanut vaikealta masennukselta.

" Niin. Kyllä mun mielestä sä olet vaikeasti masentunut. Erityisesti tässä painaa noi sun itsemurhasuunnitelmat", psykiatri sanoi. Olin kyllä suunnitellut oman kuolemani valmiiksi ja haaveillut siitä, että jokin yllättävä sairaus pysäyttäisi hengitykseni ja sydämeni yöllä nukkuessa. Vasta nyt tulin ajatelleeksi, ettei terve ihminen halua kuolla. Että kuolemanhaaveeni olivatkin merkki siitä, että minulla tai minussa ei oikein mikään ollut kohdallaan tai hyvin.

Vuosi siis päättyi sairauteni diagnosointiin ja lääkityksen aloittamiseen. Seuraavat kuukaudet ovat sumun peitossa. Olen polttanut paljon tupakkaa ja käynyt koiran kanssa takametsässä seisomassa, sen muistan varmasti. Yhä vain väsytti, mutta nukkuminen ei onnistunut, senkin muistan. Muuten tuon ajan päällä on valkoinen sumu joka on myös kipeä: Jos yritän ottaa siitä kiinni niin se sattuu.

maanantai, 19. maaliskuu 2012

Uuteen paikkaan

Siirsin blogini toiselta sivustolta tänne. Syystä että. 

Jatkoa seurannee!

sunnuntai, 18. maaliskuu 2012

Venlafaksiini, ystäväni

Syön lääkkeitä masennukseeni. Joka päivä mielialalääkettä nimeltään Venlafaksiini 300mg suoraan suun kautta suoleen (ihan varma en kyllä ole, mitä kautta lääke todellisuudessa imeytyy). Lisäksi minulla on erilaisia rauhoittavia - opamox, xanor, diapam- joita olen käyttänyt kovin vähän mutta jotka jo olemassaolollaan rauhoittavat. Sitten syön unettomuuteeni mirtatsapinia, 15mg tabletista riittää pieni murunen ja saan katkeamatonta unta viitisen,kuutisen tuntia. Se on luksusta verrattuna vaikkapa viime syksyyn.

 

Ilman lääkkeitä en olisi tässä, kirjoittamassa huttua blogiini. Taidan rakastaa mielialalääkkeitäni ja olla niistä riippuvainen. En olisi millään halunnut aloittaa lääkitystä, ja ensimmäinen kokeilu olikin kammottava: oksensin pari päivää ja jo olemassaolevalle suolistotulehdukselleni se oli kuin bensaa liekkeihin. Toinen vinkeä juttu näissä pitkävaikutteisissa lääkkeissä on se, että parin ensimmäisen viikon ajan olo on itseasiassa vielä kauheampi kuin ennen lääkkeitä: Tauti siis pahenee ennenkuin lääke alkaa siihen todella purra. Ja kun lääke alkoi vaikuttaa, surin laimeasti sitä että tunne-elämäni tuntui latistuneen aivan kokonaan. Pian kuitenkin oivalsin, että vaikka suurimmat huiput olivatkin kadonneet, niin mitä sitten? En ollut mitään huippuja kokenut moneen kuukauteen, vaan kaikki oli ollut yhtä aallonpohjaa ja kauheutta. Tuo kaikki laimeni lääkkeiden myötä varsin siedettäväksi.

 

Toimintakykyni parani, kun koko päivää ei tarvinnut taistella vain ollakseen olemassa. Koko aamua ei tarvinnut käyttää voimien keräämiseen niin, että pääsisi sängystä ylös. Koiran ulkoiluttamista ei ollut pakko harkita kolmea, neljää tuntia ja illalla viimeinen ajatus ei välttämättä ollut se, että voi kunpa aamulla en enää heräisikään.

 

Tietenkään lääkkeet eivät ole olleet eivätkä tule olemaan lopullinen ratkaisu. Minä olen jotenkin rikki ja vinossa ja ne asiat korjataan aivan muilla keinoin kuin lääkkeillä - sitä varten on terapia. Mutta jaksaakseni käydä terapiassa, minun on jaksettava elää tämä päivä, ja lääkkeet ovat siinä iso apu.

 

Juuri ennenkuin tulin hulluksi, luin ison artikkelin masennuslääkkeistä. Siinä kerrottiin esimerkiksi siitä, kuinka lääkefirmat manipuloivat, jos eivät sentään testituloksia, niin ainakin sitä mitä niistä julkaistaan. Ja on hyvin mahdollista, että usein lääkkeillä on vain ns. plasebo-vaikutus, esimerkiksi niin että niitä syödessään ihminen kokee olevansa hoidossa, eli hänen hyvinvoinnistaan välitetään, ja jo se parantaa mielialaa huomattavasti.

 

Muissa Euroopan maissa lääkkeitä on alettu käyttää maltillisemmin ja keskitytty enemmän erilaisen keskusteluavun tarjontaan ja kehittämiseen, koska hitaudestaan huolimatta niiden teho on pitkäaikaisempi ja parempi kuin lääkkeiden. Suomessa trendi tuntuu olevan päinvastainen, lääkkeitä saa jos vähänkin ahdistaa.

 

Tänään sanon, että minä paskat siitä nakkaan, onko lääkkeiden vaikutus plasebo-efektiä vai sorkitaanko tässä aivojeni kemiaa. Lääkkeet ovat auttaneet minut tähän asti, ja vaikka en suunnittele niitä lopunikääni syöväni, ei minua haittaa ajatus niiden syömisestä nyt ja lähitulevaisuudessa (sanotaan seuraavan kahden, kolmen, kymmenen vuoden ajan). Ehdottomasti haluan käydä myös terapiassa, ja sairauden alkuvaiheessa työterveyshuollon psykologista oli minulle aivan valtavasti apua. Toivon terapian auttavan niin, etten kokisi enää olevani rikki ja vinossa. Että kestän "normaaleja" (parempaa sanaa en keksi) ihmiselämän kriisejä ja vastoinkäymisiä musertumatta niiden alle. Että nautin elämästä enkä pelkää tulevaisuutta. Näitä asioita lääkkeet eivät ratkaise, mutta jotta jaksaisin niitä ratkoa, tarvitsen lääkkeitä.

 

Kiitos ja ylistys siis lääkkeille!! Tietenkään ne eivät kaikille sovi. Ymmärrän myös niitä, jotka eivät halua lääkkeitä käyttää. Älkää siis lukeko tätä lääketeollisuuden puffauspuheena, siinä on nimittäin semmoinen teollisuudenala joka on saanut hirveästi pahaa aikaan; pahempaa on luultavasti vain aseteollisuus.

 

Mutta minua, tätä nimenomaista yksilöä lääkkeet ovat auttaneet.

 

Ajatus tästä postauksesta lähti kuitenkin niistä erikoisuuksista, joita lääkkeiden myötä elämääni on tullut. Kuka tietää, ehkä juuri sivuvaikutusten vuoksi koen saavani lääkkeistä myös apua. Mene ja tiedä, mutta tässä ihan pari hassua juttua sivuvaikutuksista:

 

* Yöhikoilu. Noin kuutena päivänä seitsemästä herään aamuyöstä, ja huomaan yöpaidan olevan märkä. Siis ei mitään kosteita länttejä selässä tai kainaloissa, vaan kaikki kangas jota yöpaidassa on, joka ikinen langanpätkä ja kuitu, on märkä. Hiestä. Jos makaan kyljelläni, toinen jalka toinen päällä, niin se päällimmäinen jalka lipsuu koska reidet ja pohkeet ovat niin märät. Tukka tuntuu samalta kuin siihen olisi hierottu litra oliiviöljyä, ja koska t-paidan imukyky jossain vaiheessa loppuu, myös vuodevaatteet tuntuvat kosteilta niinkuin Intiassa monsuunin aikaan.

 

Hikoilu yleensäkin on lääkkeiden myötä lisääntynyt, mutta yöhikoilu on aivan omaa luokkaansa.Pyykkiä tulee jonkin verran pestyä.

 

* Huimaus ja pahoinvointi. Jo ennen hulluuttani kärsin ajoittaisesta migreenipäänsärystä. Lääkkeiden myötä migreenin oireisiin on tullut lisävärinä huimaus ja sen myötä pahoinvointi. Kuin olisi kovassa merenkäynnissä. Mitään apuja tähän ei ole, olen pariltakin lääkäriltä sen tarkistanut. Onnekseni myös migreeni on vähentynyt vain kertaan tai kahteen kuukaudessa sen jälkeen, kun vähensin tupakanpolttoa ja lisäsin ulkoilua.

 

* Käsien vapina ja lihasnykäykset. Jos olen oikein nälkäinen tai jännitän, niin käteni alkavat täristä. Näinhän toki käy usein, vaikkei mitään lääkitystä käyttäisikään. Itselläni mukaan tulevat myös kummalliset nykäykset - jalkani saattaa tehdä rajujakin liikkeitä ilman, että tahdollani on siinä osaa tai arpaa. Samoin istuessa tuntuu, että joku vähän väliä vetäisee kyynärpäätäni taaksepäin. Kovin näkyviä liikkeet eivät ole, ja itseäni ne tuppaavat lähinnä naurattamaan. No, hulluthan nauravat usein itsekseen. Ja koska lääkkeet vievät tunteilta terän, itsensä munaaminen ei siis juuri hävetä, huvittaa vain.

 

* Voimattomuuden tunne ja väsymys. Joskus kesken jonkun pienenkin fyysisen suorituksen tuntuu, että kaikki voimat vain katoavat. Voisin käydä makaamaan keskelle jalkakäytävää. Useimmiten etsiydynkin vaakasuoraan asentoon heti ensimmäisen mahdollisuuden tullen. Vähäsen harmittaa välillä se, että entinen aktiivinen liikkuja on nykyään pasiivinen sohvaperuna.

 

* Painon järkyttävä nousu.Liittyy edelliseen. Ja myös sairauteen itseensä - kuulema sokerissa on jotain sellaista kemiallista, joka nostaa aivojen serotoniinitasoa, joka taas on masentuneilla normaalia alhaisempi.Siispä sokeria tekee mieli, ja liikunta taas ei jaksa kiinnostaa, kun usein väsyttää tai sitten huimaa ja on paha olo. Itselläni painon nousussa on muitakin tekijöitä, jouduin mm. syömään usean kuukauden kortisonia joka turvottaa itsessään ja lisää entisestään makeanhimoa. Lukeehan ensimmäisessä B-lausunnossanikin: Syö sokeria kupista. Ihan noin asia ei ole koskaan ollut, kerron joskus tämän taustoista lisää.

 

Toki kukaan ei pakota minua syömään. Ja kun tervehtyminen on alkanut, olen myös päättänyt pudottaa painoani. Vielä en ole kovin menestyksekkäästi edennyt, mutta pienistä puroista kasvaa toivottavasti joskus iso läskivuo joka virtaa poispäin minusta.

 

Tämä siis lääkkeistä. Muistutan edelleen, että vaikka itse niitä turpaani ahdankin ja niistä lämpimästi puhun, niin jokainen tietää itsensä parhaiten. Kaikille ne eivät toimi, kaikki eivät niitä halua edes kokeilla, ja hyvä niin. Hyvä niinkin, jos joku niistä kokee apua saavansa.

 

Lopetan lääkkeistä kirjoittamisen ja alan sen sijaan nauttia tämänpäivästä annostustani niistä.

torstai, 15. maaliskuu 2012

Jupiter ja Venus

Kirkkaina iltoina taivaalla näkyy Jupiter ja Venus.

Lenkitän koiraa, hermostun sille kun se ei osaa olla vetämättä. Tekisi mieli huutaa ja lyödä ja itkeä. Olen kovin pettynyt, kun karvainen koiramme ei aina muista, miten sen tulisi missäkin tilanteissa käyttäytyä. Hillitsen kyllä itseni, mutta samalla inhottaa: Minä en halua olla tämä raivoava hirviö. Lenkki jää lyhyeksi, palaamme kotiin.

Hyvinä hetkinä muistan, miltä tuntuu nauttia asioista. Ulkoilusta, ystävistä, punaisesta väristä, musiikista. Nyt juuri en muista sitä. Pakenen amerikkalaisten sit-comien maailmaan enkä nouse sängyltä koko iltana. Puhelin piippaa tekstiviestejä, en lue niitä, enkä varsinkaan vastaa kun joku soittaa - ei minulla ole mitään annettavaa kenellekään, oma olemassaolo tuntuu niin pahalle.

Oikein sairaana ollessa en muistanut tai jaksanut ajatella, että huonon hetken jälkeen voi tulla hyvä hetki, tai ainakin ihan kohtalainen hetki. Oikein hulluna ollessani - niin, tätä ilmaisua käytämme masennuksestani mieheni kanssa, sillä jos asioille voi nauraa, ne eivät ole silloin voittamattomia - oli vain kipeä menneisyys ja musta tulevaisuus, ja niiden välillä epätoivoa ja itseinhoa. Pelko siitä, ettei tämä hetki koskaan lopu ja pelko siitä, mitä seuraava hetki tuo tullessaan.

Tuohon ahdistuksen kuiluun tipun edelleen liian usein, mutta nykyään muistan usein, että sieltä on mahdollista päästä pois. Se taitaa olla toipumisen merkki. Valo tunnelin päässä - jonakin päivänä se on ehkä liekinheitin tulitikun sijaan?

Ja Jupiter ja Venus ovat niin kirkkaita, niin kirkkaita.

keskiviikko, 14. maaliskuu 2012

Lisää syksystä 2010

Lokakuu meni ja marraskuu tuli niinkuin edellisenä vuonna, ja sitä edellisenä, ja niin monena vuonna sitä ennenkin. En muista syksyn loppumista enkä talven tuloa. Muistan tarkasti kaksi tapahtumaa: Jossain vaiheessa syksyä ystäväni tuli yllätyspikavisiitille luokseni pizza mukanaan. Söimme telkkarin ääressä ja juttelimme, niitä näitä. Mainitsin, että nukuin paljon, ja pohdimme mahdollisia syitä yhdessä. Kumpikaan meistä ei kuitenkaan ollut erityisen huolissaan.Sitten hänen pitikin lähteä takaisin kotiin ja minä menin nukkumaan, tietenkin.

Toinen yksittäinen muistikuva on päivästä joka sai maljani vuotamaan ylitse, katkaisi kamelin selän, vei viimeisetkin voimani, you name it. Olin jälleen töissä yksin vaikean ryhmäni kanssa. Koetin pitää tuntia, ja onnistuinkin ensimmäisen tunnin verran. Toinen meni vähän huonommin, kun kaksi ryhmästä ei kerta kaikkiaan jaksanut keskittyä enää. Heitin toisen häiriköistä luokasta ulos mutta työskentelyrauha oli mennyttä jo. Käskin koko porukan ruokailemaan etuajassa ja menin omaan toimistooni. Itkin, tärisin, koetin hengittää syvään rauhoittuakseni mutta hengityksenikin tuntui tärisevän. Irtisanoudun nyt heti, päätin. Etsin puhelinta soittaakseni esimiehelleni, mutta jostain tuli se pieni järjen häivän jäännöslopuke joka kehotti vielä miettimään muita vaihtoehtoja. Esimieheni sijasta otin yhteyttä työterveyshuoltoon. Luojan kiitos sain ajan heti seuraavalle aamulle. Lähetin ryhmän kotiin kesken päivän ja ajoin itsekin kotiin, vaikka tuskin olin kovin turvallinen kuski. Itku alkoi heti uudelleen kun pääsin autoni suojiin ja välillä suorastaan ulvoin, niin kovasti minuun koski. Mikä? En tiedä, mutta se koski.

 

Lääkärin vastaanotolla itkin ja tärisin vielä vähän lisää. Lääkäri puhui vähän huonosti suomea ja tuntui paikkaavan tätä puutetta puhumalla paljon tietokoneen monitorille, mutta oli kuitenkin empaattinen ja sanoi heti että työuupumus, ei hätää, kyllä se tästä. Itsekin ajattelin, että kunhan saisin nukkua, niin asiat näyttäisivät valoisammalta. Lääkäri määräsikin loppuviikon sairaslomaa, unilääkkeitä ja rauhoittavia.

- Ja sitten vielä psykologin aika, se on heti maanantaina. Hätkähdin vähän, minähän tarvitsin vain unta. Mutta luottamukseni suomalaiseen terveydenhuoltoon oli luja ja jos lääkärin mielestä minun oli tavattava psykologi, niin sitten tapaisin psykologin.

 

Ulkona oli aurinkoista, ja jossain vaiheessa minun ollessani väsynyt maa oli peittynyt lumeen ja lämpötila laskenut nollan alapuolelle. Nyt saan nukkua, ajattelin. Se ei helpottanut oloani niin kuin olin kuvitellut.Sen sijaan minusta tuntui, että elämäni luisui pois hallinnastani. Katselin ympärilleni kuin kuplan sisältä: Mikä tämä maailma ympärilläni oli? Kuka minä olin siinä? Mitä minulle oli tapahtumassa?

  • Blogi-arkisto

  • Henkilötiedot


    Toipumista masennuksesta

  • Tagipilvi