Syön lääkkeitä masennukseeni. Joka päivä mielialalääkettä nimeltään Venlafaksiini 300mg suoraan suun kautta suoleen (ihan varma en kyllä ole, mitä kautta lääke todellisuudessa imeytyy). Lisäksi minulla on erilaisia rauhoittavia - opamox, xanor, diapam- joita olen käyttänyt kovin vähän mutta jotka jo olemassaolollaan rauhoittavat. Sitten syön unettomuuteeni mirtatsapinia, 15mg tabletista riittää pieni murunen ja saan katkeamatonta unta viitisen,kuutisen tuntia. Se on luksusta verrattuna vaikkapa viime syksyyn.

 

Ilman lääkkeitä en olisi tässä, kirjoittamassa huttua blogiini. Taidan rakastaa mielialalääkkeitäni ja olla niistä riippuvainen. En olisi millään halunnut aloittaa lääkitystä, ja ensimmäinen kokeilu olikin kammottava: oksensin pari päivää ja jo olemassaolevalle suolistotulehdukselleni se oli kuin bensaa liekkeihin. Toinen vinkeä juttu näissä pitkävaikutteisissa lääkkeissä on se, että parin ensimmäisen viikon ajan olo on itseasiassa vielä kauheampi kuin ennen lääkkeitä: Tauti siis pahenee ennenkuin lääke alkaa siihen todella purra. Ja kun lääke alkoi vaikuttaa, surin laimeasti sitä että tunne-elämäni tuntui latistuneen aivan kokonaan. Pian kuitenkin oivalsin, että vaikka suurimmat huiput olivatkin kadonneet, niin mitä sitten? En ollut mitään huippuja kokenut moneen kuukauteen, vaan kaikki oli ollut yhtä aallonpohjaa ja kauheutta. Tuo kaikki laimeni lääkkeiden myötä varsin siedettäväksi.

 

Toimintakykyni parani, kun koko päivää ei tarvinnut taistella vain ollakseen olemassa. Koko aamua ei tarvinnut käyttää voimien keräämiseen niin, että pääsisi sängystä ylös. Koiran ulkoiluttamista ei ollut pakko harkita kolmea, neljää tuntia ja illalla viimeinen ajatus ei välttämättä ollut se, että voi kunpa aamulla en enää heräisikään.

 

Tietenkään lääkkeet eivät ole olleet eivätkä tule olemaan lopullinen ratkaisu. Minä olen jotenkin rikki ja vinossa ja ne asiat korjataan aivan muilla keinoin kuin lääkkeillä - sitä varten on terapia. Mutta jaksaakseni käydä terapiassa, minun on jaksettava elää tämä päivä, ja lääkkeet ovat siinä iso apu.

 

Juuri ennenkuin tulin hulluksi, luin ison artikkelin masennuslääkkeistä. Siinä kerrottiin esimerkiksi siitä, kuinka lääkefirmat manipuloivat, jos eivät sentään testituloksia, niin ainakin sitä mitä niistä julkaistaan. Ja on hyvin mahdollista, että usein lääkkeillä on vain ns. plasebo-vaikutus, esimerkiksi niin että niitä syödessään ihminen kokee olevansa hoidossa, eli hänen hyvinvoinnistaan välitetään, ja jo se parantaa mielialaa huomattavasti.

 

Muissa Euroopan maissa lääkkeitä on alettu käyttää maltillisemmin ja keskitytty enemmän erilaisen keskusteluavun tarjontaan ja kehittämiseen, koska hitaudestaan huolimatta niiden teho on pitkäaikaisempi ja parempi kuin lääkkeiden. Suomessa trendi tuntuu olevan päinvastainen, lääkkeitä saa jos vähänkin ahdistaa.

 

Tänään sanon, että minä paskat siitä nakkaan, onko lääkkeiden vaikutus plasebo-efektiä vai sorkitaanko tässä aivojeni kemiaa. Lääkkeet ovat auttaneet minut tähän asti, ja vaikka en suunnittele niitä lopunikääni syöväni, ei minua haittaa ajatus niiden syömisestä nyt ja lähitulevaisuudessa (sanotaan seuraavan kahden, kolmen, kymmenen vuoden ajan). Ehdottomasti haluan käydä myös terapiassa, ja sairauden alkuvaiheessa työterveyshuollon psykologista oli minulle aivan valtavasti apua. Toivon terapian auttavan niin, etten kokisi enää olevani rikki ja vinossa. Että kestän "normaaleja" (parempaa sanaa en keksi) ihmiselämän kriisejä ja vastoinkäymisiä musertumatta niiden alle. Että nautin elämästä enkä pelkää tulevaisuutta. Näitä asioita lääkkeet eivät ratkaise, mutta jotta jaksaisin niitä ratkoa, tarvitsen lääkkeitä.

 

Kiitos ja ylistys siis lääkkeille!! Tietenkään ne eivät kaikille sovi. Ymmärrän myös niitä, jotka eivät halua lääkkeitä käyttää. Älkää siis lukeko tätä lääketeollisuuden puffauspuheena, siinä on nimittäin semmoinen teollisuudenala joka on saanut hirveästi pahaa aikaan; pahempaa on luultavasti vain aseteollisuus.

 

Mutta minua, tätä nimenomaista yksilöä lääkkeet ovat auttaneet.

 

Ajatus tästä postauksesta lähti kuitenkin niistä erikoisuuksista, joita lääkkeiden myötä elämääni on tullut. Kuka tietää, ehkä juuri sivuvaikutusten vuoksi koen saavani lääkkeistä myös apua. Mene ja tiedä, mutta tässä ihan pari hassua juttua sivuvaikutuksista:

 

* Yöhikoilu. Noin kuutena päivänä seitsemästä herään aamuyöstä, ja huomaan yöpaidan olevan märkä. Siis ei mitään kosteita länttejä selässä tai kainaloissa, vaan kaikki kangas jota yöpaidassa on, joka ikinen langanpätkä ja kuitu, on märkä. Hiestä. Jos makaan kyljelläni, toinen jalka toinen päällä, niin se päällimmäinen jalka lipsuu koska reidet ja pohkeet ovat niin märät. Tukka tuntuu samalta kuin siihen olisi hierottu litra oliiviöljyä, ja koska t-paidan imukyky jossain vaiheessa loppuu, myös vuodevaatteet tuntuvat kosteilta niinkuin Intiassa monsuunin aikaan.

 

Hikoilu yleensäkin on lääkkeiden myötä lisääntynyt, mutta yöhikoilu on aivan omaa luokkaansa.Pyykkiä tulee jonkin verran pestyä.

 

* Huimaus ja pahoinvointi. Jo ennen hulluuttani kärsin ajoittaisesta migreenipäänsärystä. Lääkkeiden myötä migreenin oireisiin on tullut lisävärinä huimaus ja sen myötä pahoinvointi. Kuin olisi kovassa merenkäynnissä. Mitään apuja tähän ei ole, olen pariltakin lääkäriltä sen tarkistanut. Onnekseni myös migreeni on vähentynyt vain kertaan tai kahteen kuukaudessa sen jälkeen, kun vähensin tupakanpolttoa ja lisäsin ulkoilua.

 

* Käsien vapina ja lihasnykäykset. Jos olen oikein nälkäinen tai jännitän, niin käteni alkavat täristä. Näinhän toki käy usein, vaikkei mitään lääkitystä käyttäisikään. Itselläni mukaan tulevat myös kummalliset nykäykset - jalkani saattaa tehdä rajujakin liikkeitä ilman, että tahdollani on siinä osaa tai arpaa. Samoin istuessa tuntuu, että joku vähän väliä vetäisee kyynärpäätäni taaksepäin. Kovin näkyviä liikkeet eivät ole, ja itseäni ne tuppaavat lähinnä naurattamaan. No, hulluthan nauravat usein itsekseen. Ja koska lääkkeet vievät tunteilta terän, itsensä munaaminen ei siis juuri hävetä, huvittaa vain.

 

* Voimattomuuden tunne ja väsymys. Joskus kesken jonkun pienenkin fyysisen suorituksen tuntuu, että kaikki voimat vain katoavat. Voisin käydä makaamaan keskelle jalkakäytävää. Useimmiten etsiydynkin vaakasuoraan asentoon heti ensimmäisen mahdollisuuden tullen. Vähäsen harmittaa välillä se, että entinen aktiivinen liikkuja on nykyään pasiivinen sohvaperuna.

 

* Painon järkyttävä nousu.Liittyy edelliseen. Ja myös sairauteen itseensä - kuulema sokerissa on jotain sellaista kemiallista, joka nostaa aivojen serotoniinitasoa, joka taas on masentuneilla normaalia alhaisempi.Siispä sokeria tekee mieli, ja liikunta taas ei jaksa kiinnostaa, kun usein väsyttää tai sitten huimaa ja on paha olo. Itselläni painon nousussa on muitakin tekijöitä, jouduin mm. syömään usean kuukauden kortisonia joka turvottaa itsessään ja lisää entisestään makeanhimoa. Lukeehan ensimmäisessä B-lausunnossanikin: Syö sokeria kupista. Ihan noin asia ei ole koskaan ollut, kerron joskus tämän taustoista lisää.

 

Toki kukaan ei pakota minua syömään. Ja kun tervehtyminen on alkanut, olen myös päättänyt pudottaa painoani. Vielä en ole kovin menestyksekkäästi edennyt, mutta pienistä puroista kasvaa toivottavasti joskus iso läskivuo joka virtaa poispäin minusta.

 

Tämä siis lääkkeistä. Muistutan edelleen, että vaikka itse niitä turpaani ahdankin ja niistä lämpimästi puhun, niin jokainen tietää itsensä parhaiten. Kaikille ne eivät toimi, kaikki eivät niitä halua edes kokeilla, ja hyvä niin. Hyvä niinkin, jos joku niistä kokee apua saavansa.

 

Lopetan lääkkeistä kirjoittamisen ja alan sen sijaan nauttia tämänpäivästä annostustani niistä.