Lokakuisena iltana mieheni kysyi, nukunko ollenkaan öisin. Ihmettelin kysymystä; menin nukkumaan aikaisin enkä herännyt ennen kännykän piippausta, aina en silloinkaan. 

"No kun sä olet aina vaan niin väsynyt. Nukut päiväunia koko ajan."Kohauttelin olkapäitäni. Kyllä, minua väsytti jatkuvasti. Ajattelin sen olevan anemiaa ja pimeyttä. Opiskelijat työpaikalla olivat vaikeampia kuin edellisenä vuonna. Sellainen väsyttää. Sellainen väsytti niin paljon että muutaman kerran olin nukahtanut työkoneeni ääreen. Pitänyt silmiä kiinni ihan vain pikkuisen, ja havahtunut kun otsani oli kopsahtanut näppäimistöön viisitoista minuuttia myöhemmin.

Lokakuun edetessä väsymykseni kasvoi mutta uni väheni. Näin väkivaltaisia unia, joissa yritin kuristaa opiskelijoitani tai heitin heitä päin seinää. Heräsin joka yö. Uudelleen nukahtaminen oli mahdotonta, oli kuin olisin yrittänyt nukkua kovassa metelissä. Torkahdin, ja silloin huone täyttyi opiskelijoista ja työkavereista, tunneista vailla logiikkaa ja keskusteluilla jotka eivät johtaneet mihinkään. Heräsin taas, pyörin valveilla kellon soittoon saakka.

Töihin ajaessani laskin aamuja viikonloppuun jotta saisin levätä, mutta sunnuntai – iltaisin tunsin uupumusta ja itku kuristi kurkkuani miettiessäni seuraavaa aamua.

En puhunut väsymyksestäni kenellekään. Miehelleni vain ohimennen mainitsin, etten nukkunut öisin kovin hyvin. Älä valita, sanoin itselleni. Töissä on haasteellista, mutta minun on selvittävä, pärjättävä. Otan itseäni niskasta kiinni, en ole säälittävä ja ällöttävä ruikuttaja. On ihmiset pahemmastakin selvinneet, minunkin täytyy.