Kirkkaina iltoina taivaalla näkyy Jupiter ja Venus.

Lenkitän koiraa, hermostun sille kun se ei osaa olla vetämättä. Tekisi mieli huutaa ja lyödä ja itkeä. Olen kovin pettynyt, kun karvainen koiramme ei aina muista, miten sen tulisi missäkin tilanteissa käyttäytyä. Hillitsen kyllä itseni, mutta samalla inhottaa: Minä en halua olla tämä raivoava hirviö. Lenkki jää lyhyeksi, palaamme kotiin.

Hyvinä hetkinä muistan, miltä tuntuu nauttia asioista. Ulkoilusta, ystävistä, punaisesta väristä, musiikista. Nyt juuri en muista sitä. Pakenen amerikkalaisten sit-comien maailmaan enkä nouse sängyltä koko iltana. Puhelin piippaa tekstiviestejä, en lue niitä, enkä varsinkaan vastaa kun joku soittaa - ei minulla ole mitään annettavaa kenellekään, oma olemassaolo tuntuu niin pahalle.

Oikein sairaana ollessa en muistanut tai jaksanut ajatella, että huonon hetken jälkeen voi tulla hyvä hetki, tai ainakin ihan kohtalainen hetki. Oikein hulluna ollessani - niin, tätä ilmaisua käytämme masennuksestani mieheni kanssa, sillä jos asioille voi nauraa, ne eivät ole silloin voittamattomia - oli vain kipeä menneisyys ja musta tulevaisuus, ja niiden välillä epätoivoa ja itseinhoa. Pelko siitä, ettei tämä hetki koskaan lopu ja pelko siitä, mitä seuraava hetki tuo tullessaan.

Tuohon ahdistuksen kuiluun tipun edelleen liian usein, mutta nykyään muistan usein, että sieltä on mahdollista päästä pois. Se taitaa olla toipumisen merkki. Valo tunnelin päässä - jonakin päivänä se on ehkä liekinheitin tulitikun sijaan?

Ja Jupiter ja Venus ovat niin kirkkaita, niin kirkkaita.