Lokakuu meni ja marraskuu tuli niinkuin edellisenä vuonna, ja sitä edellisenä, ja niin monena vuonna sitä ennenkin. En muista syksyn loppumista enkä talven tuloa. Muistan tarkasti kaksi tapahtumaa: Jossain vaiheessa syksyä ystäväni tuli yllätyspikavisiitille luokseni pizza mukanaan. Söimme telkkarin ääressä ja juttelimme, niitä näitä. Mainitsin, että nukuin paljon, ja pohdimme mahdollisia syitä yhdessä. Kumpikaan meistä ei kuitenkaan ollut erityisen huolissaan.Sitten hänen pitikin lähteä takaisin kotiin ja minä menin nukkumaan, tietenkin.

Toinen yksittäinen muistikuva on päivästä joka sai maljani vuotamaan ylitse, katkaisi kamelin selän, vei viimeisetkin voimani, you name it. Olin jälleen töissä yksin vaikean ryhmäni kanssa. Koetin pitää tuntia, ja onnistuinkin ensimmäisen tunnin verran. Toinen meni vähän huonommin, kun kaksi ryhmästä ei kerta kaikkiaan jaksanut keskittyä enää. Heitin toisen häiriköistä luokasta ulos mutta työskentelyrauha oli mennyttä jo. Käskin koko porukan ruokailemaan etuajassa ja menin omaan toimistooni. Itkin, tärisin, koetin hengittää syvään rauhoittuakseni mutta hengityksenikin tuntui tärisevän. Irtisanoudun nyt heti, päätin. Etsin puhelinta soittaakseni esimiehelleni, mutta jostain tuli se pieni järjen häivän jäännöslopuke joka kehotti vielä miettimään muita vaihtoehtoja. Esimieheni sijasta otin yhteyttä työterveyshuoltoon. Luojan kiitos sain ajan heti seuraavalle aamulle. Lähetin ryhmän kotiin kesken päivän ja ajoin itsekin kotiin, vaikka tuskin olin kovin turvallinen kuski. Itku alkoi heti uudelleen kun pääsin autoni suojiin ja välillä suorastaan ulvoin, niin kovasti minuun koski. Mikä? En tiedä, mutta se koski.

Lääkärin vastaanotolla itkin ja tärisin vielä vähän lisää. Lääkäri puhui vähän huonosti suomea ja tuntui paikkaavan tätä puutetta puhumalla paljon tietokoneen monitorille, mutta oli kuitenkin empaattinen ja sanoi heti että työuupumus, ei hätää, kyllä se tästä. Itsekin ajattelin, että kunhan saisin nukkua, niin asiat näyttäisivät valoisammalta. Lääkäri määräsikin loppuviikon sairaslomaa, unilääkkeitä ja rauhoittavia.

- Ja sitten vielä psykologin aika, se on heti maanantaina. Hätkähdin vähän, minähän tarvitsin vain unta. Mutta luottamukseni suomalaiseen terveydenhuoltoon oli luja ja jos lääkärin mielestä minun oli tavattava psykologi, niin sitten tapaisin psykologin.

Ulkona oli aurinkoista, ja jossain vaiheessa minun ollessani väsynyt maa oli peittynyt lumeen ja lämpötila laskenut nollan alapuolelle. Nyt saan nukkua, ajattelin. Se ei helpottanut oloani niin kuin olin kuvitellut.Sen sijaan minusta tuntui, että elämäni luisui pois hallinnastani. Katselin ympärilleni kuin kuplan sisältä: Mikä tämä maailma ympärilläni oli? Kuka minä olin siinä? Mitä minulle oli tapahtumassa?